Ensimmäiset kaksista verhoista on nyt koko lailla valmiit. Toisten kanssa ollaan vielä kankaankatseluvaiheessa. Ei muuten uskoisi että hakusessa on vielä ne kokonaan valkeat verhot. Meillä ei ikkunoissa ole kaihtimia eikä rullaverhojakaan saa asennettua, joten valoa blokkaamassa on nyt karmean rumat mutta käytännölliset Ikean vuoriverhot. Tähän mennessä jos valkeissa kankaissa ei ole ollut typeriä kuvioita ne ovat olleet niin ohuita että pelkään vuoriverhojen kuultavan läpi. Futuristipoikaystäväni kuulemma ihan tykkää metallinhohtoisista (ja valoa, lämpöä ja kylmää heijastavista sekä hyvin teknisistä) vuoriverhoista. Hän kyllä on itsekin myöntänyt tarvitsevansa uudet rillit...
Vietin yhden vapaan arkipäivän mummoni luona ompelemassa. Ei kyllä tiedä panostaja tai sydänkirurgi mitään hermoja raastavasta työstä jos eivät ole kokeilleet tehdä suoraa ommelta suoriin verhoihin. Mummon mukaan ompeleesta tulee ihan helposti suora jos on mittaamisvaiheessa vain saanut käänteet lankasuoraan. NiinPÄ. Tosi hyvät niistä tuli, mutta siinä menikin sitten viisi tuntia. Ja ne kankaat oli jo kaupassa leikattu valmiiseen pituuteensa!
Kuuletko kynsien raapivan liitutaulua?
Viiden tunnin ompelemisen jälkeen kyllä kuulin.
Viiden tunnin ompelemisen jälkeen kyllä kuulin.
Lopetellessamme mummo, vanha käsityöopettaja, totesi ettei hän ole ikinä näin tarkkaan mitannut minkään verhojen käänteitä, mutta että kyllä pojantyttären ensimmäiseen omaan kotiin pitää tulla hienot verhot. Olen tästä kauhean otettu mutta pelkään myös pahoin etten enää ikinä pysty kirskumatta ompelemaan verhoja muuten kuin lankasuoraan. Olen ihan varma että hermostoni vaurioitui toissapäivänä sillä tavalla.
Mun on epäilemättä turha enää tässä vaiheessa sanoa, että mä ihan oikeasti olen aika hutilus.
Ikkunaan näitä iteroitiin pari tuntia. Poikaystävä kiittää.
Mun on epäilemättä turha enää tässä vaiheessa sanoa, että mä ihan oikeasti olen aika hutilus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti