Joulun ihme

Joulutouhut vielä armottoman kesken, mutta yleensä ne onneksi aattoaamuksi järjestyy. Meiningit ovat olleet varsin koiramaisia vanhempieni luona. Musti on tapansa mukaan pyrkinyt auttamaan ihan kaikessa. Pullataikinaankin se olisi ollut valmis upottamaan kätensä ja se tutkii jok'ikisen laatansauman uuden höyrypesurin jäljiltä. Tarkka likka.

Neiti pullapoliisi, virallinen valvoja, siivoojan paras apuri jne.

Toissa yön sen sijaan olin lanssikuskina Helmille. Tyty sai juuri ennen nukkumaanmenoa hirveät vatsakivut. Se valitti ja itki surkeana, mikä on aika hälyttävää sillä yleensä Helmi pyrkii pitämään mahdollisimman matalaa profiilia mitä vaivoihin tulee. Tyyppiä kiikutettiin lopulta ympäri Uuttamaata ensin päivystykseen ja sitten röntgeniin, ja onneksi vaiva oli parannettavaa laatua. Kyllä sitä keskellä yötä ajaessa ehti jo moneen kertaan tulla itku kun päivystykseen lähdettiin aika lailla siinä käsityksessä että Helmi ei takaisin tule. 

Pikku Helmi <3

Nyt pikkulikka on väsynyt, vaisu ja järkyttynyt siitä miten me sitä kohtelimme, varsinkin kun se oli vielä niin kaamean kipeä. Sen näkemys varmaan on että se onneksi onnistui paranemaan hoidosta huolimatta. Ruokatottumukset sillä menee uusiksi ja muutama päivä nyt mennään raejuustolla, mutta ennuste on nyt hyvä. Niin imelältä kuin se kuulostaakin, kyllä paras joululahja meillä tänä vuonna on tuo toipuva pikkukoiru <3

Hyvää joulua kaikille!!!

Ai niin! Miksi ihmislääkärit eivät ikinä kirjoita minun sairaskertomuksiini mitään tyylillä "Pikaista paranemista söpölle Tanjalle!"? Eppaa.

Marenkia for dummies

Marengin syöminen on yksi hauskimmista asioista, joita ihminen voi tehdä housut jalassa. Tai ainakin useimpien marenkiin perustuvien leivonnaisten syöminen. Pavlova ja Brita-kakku, tarvitseeko tätä enempää perustella?

Marenki on kuitenkin aika vempula valmistaa. Helpoimmin homma kaatuu jos valkuaisten joukkoon päätyy yhtään rasvaa, valkuaiset eivät nimittäin silloin vaahdotu, eivät millään. Toinen, selkeästi jo vähemmän marengin syntyä vaarantava asia on liian vähäinen vatkaaminen. Sorrun itse helposti tähän jälkimmäiseen. 

Joulu on tulossa ja synnyinseuduillaan (Uusi-Seelanti tai Australia, väittelevät siitä kiivaasti) Pavlova on jouluherkku. Tietysti. Kukkean kesän hedelmiä saatavilla ja kaikkea. Granaattiomena on kai ihan must. 

Pavlova

Pavlovan pohjaan tarvitset:

4 munaa

2,5 dl hienoa sokeria

1 tl vaniljasokeria

1 tl valkoviinietikkaa

1 rkl maizenaa

Kerma-rahkatäytteeseen tarvitset:

200g rahkaa

2-3 dl kermaa (ei ole niin tarkkaa, kaadan yhden purkin)

vajaa 1 dl sokeria

1-2 tl vaniljasokeria

Päälle:

marjoja ja hedelmiä (kesällä mansikoita, mustikoita, vadelmia, viinimarjoja, talvella viinirypäleitä, granaattiomenoita mangoja... Yleisesti ottaen mieluiten mehukkaita marjoja ja hedelmiä. Sitrushedelmät ja vaikkapa omenat eivät mielestäni oikein sovi joukkoon. Banaani ja säilykeananakset ovat huokeampia ja käyvät hyvin marjojen kaveriksi.)

Lisäksi tarvitset:

Käsivatkain (menee muuten ikä ja terveys)

Metalli- tai lasikulho (muovikulhosta on vaikea pestä pois kaikki rasva)

Pohja:

Aloita laittamalla uuni 100 asteeseen.

Seuraavaksi erottele valkuaiset ja keltuaiset. Kaada valkuaiset aina ensin lasiin tai mukiin, jotta näet mahdolliset keltuaisenjämät. Mikäli seassa on yhtään keltuaista, kaada pois. Valkuaisvaahtoa ei synny mikäli seassa on yhtään rasvaa ja keltuainen on lähinnä rasvaa. Tee vaikka huomenna munakokkelia jämistä. 

Jollei seassa ole valkuaista, keltuaisia voi käyttää myös vaikka jätskiin <3

Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi. Vaahto on kovaa kun voit kääntää kulhon ylösalaisin eikä vaahto valu pois. Älä silti heti käännä kulhoa ympäri pääsi yläpuolella, kuten ne Mastef Chiefissä tekevät.

Kun valkuaisvaahto on kovaa, valuttele pienissä erissä joukkoon sokeri. Itse käytän hyvin voimakasta vaniljasokeria ja sekoitan sen muun sokerin joukkoon. Sekoita hyvin jokaisen sokerierän jälkeen ja lopuksi vielä huolella ja pitkään. Mikäli kaikki sokeri ei liukene vaahtoon, valuu se uunissa pitkin peltiä. Se ei ole vaarallista ja tapahtuu minulle usein, mutta ei ole nättiä ja tahmaa.

Sekoita vielä joukkoon viinietikka ja siivilöity maizena.

Teräviä huippuja

Ota uuninpelti ja leivinpaperi. Kaada nuolijan avulla koko valkuaismassa pellille ja muotoile noin 5 cm paksuinen levy. Pane uuniin keskitasolle. Ohjeet väittävät, että Pavlova valmistuisi 1,5 tunnissa, mutta ei kyllä minulla. Pidän yleensä 2 tuntia tai pidempään jos teen överin, koko pellin kokoisen pavlovan.

Pavlovassa on muuten myös se hieno puoli, että pohjan voi tehdä todella hyvissä ajoin ja sen täyttäminen vie todella vähän aikaa. Toisaalta pavlovaa ei pidäkään täyttää kuin vasta vähän ennen tarjoilua, ettei pohja kostu.

Täyte:

Vatkaa kerma ja rahka jämäkäksi vaahdoksi. Sekoita joukkoon sokeri ja vaniljasokeri pienissä erissä ja välillä maistellen. Vaahto on sopivan makeaa kun rahkan happamuus on juuri taittunut ja maut korostuvat. Tosin mikäli marjat ja hedelmät ovat hyvin happamia, saa vaahto olla makeampaa.

Valmistele hedelmät ja marjat. Perkaa perattavat, leikkele leikattavat. Esimerkiksi viinirypäleet kannattaa puolittaa, jotteivät vieri pitkin ruokapöytää.

Juuri ennen tarjoilua siirrä pohja tarjoiluastialle ja levitä sen päälle ensin kerma-rahkatäyte ja sitten hedelmät ja marjat.

Treffeillä neiti Pavlovan kanssa!

Vinguti vingun

Eräs yksittäinen asia joka tekee musta sietämättömän telkankatselukaverin * on kaikenlainen telkkarissa esiintyvä nolous ja sen seuraukset. En pysty katsomaan suurinta osaa sitcomeista koska myötänolostumiseni aste nousee liian korkeaksi. Frendejä katsoessa vietän suurimman osan jaksosta silmät kiinni sykkyrällä ja vingun kovaan ääneen. 

Poikaystävä ja minä tykkäisimme katsella iltaisin telkkarista jotain armottoman tyhjänpäiväistä mutta nolousmetrini rajoittaa todella pahasti tätä harrastusta. Muun muassa Modern family päätyi juuri listalle "Poikaystävä saa yksin katsoa". Eihän ne jaksot oikein muulle perustuneetkaan kuin nololle.

Helmikään ei pidä pelottavasta.

Kun sitten vielä lisää kohtalaisen herkkyyden kauhulle, väkivallalle ja pahansuopaisuudelle saa Netflixin katsottavien listan aika lyhyeksi. Pahansuopaisuus on muuten kamalaa. Downton Abbeyt meni siinä. Yllättäen klassiset salapoliisikertomukset ovat jotenkin hirveän rauhoittavia. Perinteisissä Agatha Christien tarinoissa murhat suoritetaan hyvää makua noudattaen (paitsi Murha Mesopotamiassa, voi äiti!) ja vaikka kuolema onkin hyvin traagillinen asia niin siinä vaiheessa kun Poirot on kirjastohuoneessa paljastanut syyllisen on kaikki paha pyyhitty pois ja viattomat iloitsevat.

Jos jollakulla toisella on tv-rainojen kanssa samankaltaiset rajoitukset niin olkaa kilttejä ja antakaa vinkkejä! Eli siis joku laadukas ja hyvä sarja ilman että siinä käytännössä on mitään ristiriitoja, kiitos!

* Ei telkän. Telkkien katselussa olen parasta seuraa.

Walnut, Coconut, Doughnut

Vein veljiltä pitkäaikaislainaan pleikka kakkosen. Kyllähän sitä ihminen huomaa eron vaikkapa We <3 Katamarin ja Dragon Age: Inquisitionin välillä mitä tulee kuvaan, animaatioihin ja ties mihin. Seurailen vierestä kun pojat pelaa Assassins Creedejä ja onhan se ihan kuin leffaa katsoisi. Silti monet pleikka kakkosen pelit pysyy raikkaina edelleen vaikka konsoli ilmestyi 15 vuotta sitten. Itse asiassa pelaan sillä joskus jopa ekan pleikkarin pelejä.

Okei, jos en olisi köyhä opiskelija niin varmasti hankkisin jonkun päheän ja modernin konsolin ja siihen nättejä pelejä, mutta kyllä nuo hyllyssä luuraavat Simsit, edellä mainitty Katamari ja Harvest Moon pitävät silti pintansa. Jollain tapaa tuntuu kuin niissä olisi tehojen puuttuessa jouduttu enemmän miettimään sitä itse peliä. Tai sitten olen vain henkisesti jämähtänyt varhaisteini-ikään. Sekin on ihan mahdollista. Viimeisen vuoden löytöjä Areenasta ja Youtubesta (mikä näillekin sisällöille se kattonimitys olisi?) ovat olleet esim. LoveMilla, Hullu, hullumpi, yläaste ja viimeisimpänä ja varmaan nerokkaimpana Antti Holman Sande ja Suvituuli-videot. 

Nimesin kaikki mun simpanssit pähkinöiksi :D

Olen nyt syksyllä pelaillut uudestaan Harvest Moonia ja Sims: Autiosaarta. Edellinen on siis maatilapeli jossa lehmiä pitää halia jotta ne voi hyvin. Poikaystävä sitä hetken katseltuaan totesi että nyt varmaan löytyi vihdoinkin aidosti tanjoille sopiva peli. Autiosaarisims puolestaan vetoaa johonkin sisäiseen hamsteriini kun pitää kerätä kaikenlaisia elämälle välttämättömiä resursseja, ystävystyä simpanssien kassa ja rakennella bungalow.

Pelletti maidolla ja hillolla

Jonkinlaista regressiota on ilmassa aivan selkeästi. Löysin itseni tänään murohyllyltä ja poistuin kaupasta weetabixien kanssa. Jostain syvältä kumpusi tarve saada weetabixeja. En oikein ymmärrä mistä. Tai siis tiedän että Taidevandalismin yksi kuva varmaan aktivoi sen mutta luulen että se kaipuu oli jo itänyt aiemmin. Hiukan hermostuttavaa.

Luulen myös että minua pitkään kiusannut koiranpentukuume on myös osa taantumista ala-asteikäiseksi. Yleensä tytöt hoitaa koira- ja hevoshulluutensa yhdeksänvuotiaina mutta mulla se iski aivan vastikään. Opettelen muun muassa ulkoa koiranäyttelyiden värikoodeja. Olin aika ylpeenä kun tunnistin ihan ite tuomarin punaisen ja pinkin lätkän merkityksen eilen. 

Rimpsessa

Neuvottelut koiranpennusta on vahvasti kesken. Ihan jo omasta puolestanikin. En tosissani edes harkitse jonkin luontokappaleen ottamista vastuulleni niin kauan kuin elelen pääosin opintotuella. Hoitokoirat ovat asia erikseen. Epäilen kuitenkin että kunhan jotain vakkarimpaa duunia saan saattavat keskustelut koiranpennusta päätyä aika piankin pöydälle. 

Ai niin. Raiderit palasivat kauppoihin. Ruokaostoksia on viime päivinä sävyttäneet kaikki klassikkosketsin syyslomaleireiltä. Kolme cowboyta ja Twix eivät vaan toimineet. Tempting...

Dies mirabilis

Jos tiistaina kaikki tuntui menevän pieleen niin tänään teemana on olleet huonot aavistukset joiden sijaan onkin tapahtunut jotain onnekasta. 

Tänään lähdettiin laivalla Eestiin viemään Muffea näyttelyyn. Pelkäsin jo tosissaan etten pääse ollenkaan kun menin syömään aamiaiseksi hiukan raa'an persimonin ja vatsa heittäytyi täysin mahdottomaksi. Viruin pari tuntia sängyn pohjalla kippurassa, missasin yhden luennon ja olin jo valmistautunut jäämään maihin kun äiti neuvoi ottamaan kunnon hömpsyn Unicumia. Olin jo aika epätoivoinen joten todella hörppäsin aika tujauksen Unicumia ja perään vettä. Hirveää ainetta, siis todellakin, mutta jotain taikavoimia siinä on sillä vajaan puolen tunnin päästä kramppaava vatsa oli enää muisto vain. Tunsin itseni uudestisyntyneeksi ja pääsin laivalle!

Muffe oli nyt ensimmäistä kertaa laivassa ja tällä laivayhtiöllä koira jätettiin yksin autoon autokannelle. Sinällään auto on Muffelle mukava ja turvallinen paikka mutta kyllä se pikku karvanaama oli aika vahvasti mielessä sen kaksi tuntia mitä se siellä yksin kökötti. Eniten jänskäsi mahdolliset traumat mutta kyllä paniikkioksujenkin siivoaminen kuumotti. Vielä mitä! Kun sitten pääsimme autolle meitä odotti 19kg tylsistynyttä ja hellyydenkipeää perroa, joka hyökkäsi heti halaamaan. (Musti todella halaa!)

Siellä satamassa oli jokin tullin ratsia ja pääsimme aika myöhään ajamaan kohti Pöltsamaata ja hotellia. Musti kökötti takakontissa takaikkunan edessä kuin tatti ja ihmetteli kaupungin valoja. Valitettavasti en saanut yhtäkään kunnon kuvaa :(

Lopulta olimme perillä niin myöhään että hotellin viereinen baari oli sulkenut keittiönsä ja nyt minä uhkasin kiskaista itkupotkuraivarit. En ollut syönyt juuri mitään sen pahan onnen persimonin ja Unicumin lisäksi ja se tuntui! Viereinen marketti oli kumminkin auki ja lähdin sinne etsimään syötävää. Haahuilin käytävillä ja löysin jonkin kanakolmioleivän, jossa uhkaavan moneen kertaan luki sana "piim". Olen laktoosivammainen ja tämänpäiväisen mahaepisodin jälkeen ei kyllä tehnyt mieli kokeilla päivän laktoosinsietokykyä.

Nappasin kumminkin kolmioleivän käteeni ja raahustin murheellisena pitkin marketin käytäviä kun nälkä kurni mahassa kunnes osuin valmisruokatiskin ääreen! Tiskin takana oli täti, joka ei osannut sanaakaan vieraita kieliä ja minäkin osaan eestiä tasan sen "piim"-sanan verran. Sen avulla kuitenkin sain joten kuten setvittyä että Kievin kotletissa ja paistetuissa perunoissa ei ollut maito ja kiittelin vuolaati tätiä, joka vastasi minulle leveällä ja hampaattomalla hymyllä. Löysin vielä persikkamehua (!) ja saatoin arvella selviäväni illasta.

Sujuu se syöminen sorminkin...

Pääsin hotellihuoneeseen ja ryhdyin jo syömään kylmää mutta ihanaa ja todella valkosipulista illallistani sormin kun ovelle koputettiin. Siellä olivat vanhempani, jotka olivat samasta kaupasta löytäneet kertakäyttöateriasetin (siis kaikkia välineitä 5, just loistavaa!) ja Muffe joka ihan häkeltyi siitä riemusta että löysi minut ihan sattumanvaraisesta hotellihuoneesta keskeltä Eestiä. Loppujen lopuksi ateria oli varsin täydellinen vaikkakin kylmä ja kohta pääsen nukkumaan! 

...mutta aterimet on jo juhlaa!

Pitäisi ehkä ruveta pitämään laukussa jotain lusikkahaarukkamysteeriä.

Pöltsamaa kuittaa ja toivottaa hyvää yötä!

Huono päivä

Nyt illalla alkaa jo naurattaa (haukottelun lomassa), mutta olipas kyllä kaamea ja epäonninen päivä. Oikein sai taas rypeä itsesäälissä ja loppujen lopuksi melkein vedin äksät lähikaupan lattialle kun kassapoika tuli kertomaan että tarjousjätskistä on loppunut juuri se laktoositon sortti.

Olen siis väsykiukkuihminen. Verensokerin valahtaminen harvemmin nostaa raivaria vaan kuihdun hiljaa johonkin nurkkaan ts. pyörryn tai alan yökkäillä. Tai no. Nyt muistellessa tulee kyllä mieleen useampi tilanne kun olen ilmoittanut poikaystävälleni murjottavani ruokaan asti. Ja kyllä olen murjottanutkin! Ehkä mulla onkin jackpot! Suutun sekä väsystä että alhaisesta verensokerista, tosin jälkimmäinen tapahtuu mikäli en ole pyörtynyt jonnekin kuusen juureen.

Olin koko maanantain muuttohommissa ja pääsin nukkumaan vasta puoliltaöin, minkä jälkeen Helmi viihdyttikin minua lopun yön. Jossain vaiheessa yötä ajatukset oli hyvin mustia varsinkin kun tuskailin koko ajan miten ihmeessä aion tällä päällä kirjoittaa aamulla tietojenkäsittelytieteen kurssin läksyt. Siis koodaamisen. Kaipasin kai lisää haasteita elämääni.

Nojoo, olin väsynyt ja jos mut olisi kumottu vaaka-asentoon olisin nukahtanut jo kaatuessani. Ennen kaikkea päivän valmisteli kuitenkin vakaa pettymykseni maailmaan ja ihmisiin ja varsinkin terriereihin. En silti ymmärrä kun jotenkin ihan puhdasta huonoa tuuria tuntui kasaantuneen tähän päivään yhden kuukauden edestä. Muun muassa 

- kaksi luentoa vaihtui päikseen niin, että sain parin tunnin varoajalla kaksi tieteellistä artikkelia luettavaksi kesken kaikkien muiden puuhieni

- huushollista oli poissaollessani hävinnyt kaikki vessapaperi

- jokin allerginen reaktio jollekin edellisillan illallisen mausteelle

- Helmin vatsapöpö

- Ööö... En nyt keksi varsinaisesti enempää... Pään sisällä lukumäärä tuntui isommalta.

- Ai niin se tragikoominen jätskijuttu

Tota. Joka tapauksessa oli ihan hirveä päivä ja väsyitkin epäonneani useammallekin ihmiselle. Ai niin ja sitten poikaystävä haki kaipaamaani jäätelöä kotimatkallaan.

Löysin indernetistä pingviinivideon. Jotenkin löydän siitä itseni.

Kertomus erään allergioista

Hesarissa oli viikolla jännä artikkeli allergioista ja siitä miten lievästi allergisoivia asioita ei kannata vältellä. Itsehän olin alakouluikäisenä juuri se hermostunut lapsi, joka osasi luetella kaikki ruoka-aineet joihin yhtään reagoin ja joka suri ettei ikinä voi olla karvaista lemmikkiä. Käytännössä päädyin jossain kohdin välttelemään valtaosaa tuoreista hedelmistä ja vihanneksista. No, ohjeistukset tosiaan muuttuvat ja joskus lukiossa päätin, että koska isoimmillaankin oireet olivat vain vimmattua suun kihelmöintiä, voisin yhtä hyvin ryhtyä palauttelemaan ruokia syötävien listalle.

Ruoka-aineiden välttelemisessä on se jännä asia, että vältettävät ruuat alkavat jossain vaiheessa maistumaan tosi epäilyttäviltä. Erityisen epämiellyttäviä ovat ruuat, joihin yhdistää ikävät oireet. Omena ja mansikka aiheuttavat edelleen kylmiä väreitä. Omenassa erityisesti se rouske aiheutta melkein yökkäyksen. Tomaatin otin haltuun pitkällisen taistelun jälkeen sillä, että ryhdyin syömään sitä aina jonkin voimakkaanmakuisen kanssa, esimerkiksi oliivien. Suurimmaksi hidasteeksi ruokien kanssa muodostuikin omat pinttyneet ennakkoluuloni.

Helmin tulo opetti että voin elää samassa 

kodissa karvaisen koiran lemmikin kanssa

Väitän myös tosissani että eräs allergioita helpottanut tekijä on Helmi. Westie (valkoinen länsiylämaanterrieri) valittiin kotiin sillä perusteella, että tuttavien westiet eivät allergisoineet. Helmi tuli meille vuoden ikäisenä määräaikaisella työsopimuksella. Söin ensimmäiset pari kuukautta allergialääkettä, lopetin ja niiskutin ehkä viikon, kaksi ja sen jälkeen loppuivat oireet. Muilla perheen allergisilla kävi samoin ja Helmi vakinaistettiin. Sen jälkeen allergiani ovat helpottuneet merkittävästi.

En todellakaan pysty sanomaan, että treenasiko koirapöly kroppaani sietämään paremmin allergeeneja. Eräs aivan mahdollinen vaihtoehto on, että nyt vanhempana ensinnäkin osaan säntillisemmin lääkitä itseäni (esimerkiksi keväällä talven ulkopuolella siitepölyaikaan). En myöskään säikähdä pieniä suun kutiamisia silloin tällöin. Jos kutittaa paljon niin otan allergialääkkeen. Olen myös kuullut että tämäntyyppiset ruoka-aineallergiat usein helpottuvat murrosiän jälkeen. Vähintään Helmi kuitenkin todisti, että lievä allergia ei välttämättä rajoita elämääni juurikaan. 

Mustin saapuminen paljasti millaista on elää koiran kanssa.

Tyyppi täytti muuten tällä viikolla 2 vuotta <3

Kyllä Helmi ja Musti hiukan allergisoivat. Esimerkiksi Helmiä trimmatessa käsiin tulee niin pieniä karvanpätkiä, että ne menevät ihoon ja kädet muuttuvat punaisiksi ja kutiavat. Kerran talvella kun iho oli rikki, levitin käsivoidetta käsiin, joita Helmi oli juuri nuollut. Tulos oli mielenkiintoinen. Enää en siis tee sitä virhettä, että imeyttäisin allergeeneja voiteen mukana suoraan ihoon. Yleisesti ottaen en kuitenkaan oireile koirille ja jos jotain pientä oiretta joskus tuleekin, olen paljon mieluummin koirallinen kuin koiraton.

Winter is coming

Oli mukava viikonloppu vanhempien luona. Pelailin Dragon Agea sisarusten kanssa ja tänään oli pienimuotoiset pihatalkoot. Väsäsin ympäri taloa ruukkuihin asetelmia callunoista, havuista, kävyistä ja sammalesta. Oli aikas ammattimainen olo kun olin virittänyt pihalle pöydän ja kerännyt ympärille saaveissa käpyjä naapurimetsästä, sammalta tontinnurkasta ja kuusenhavuja pihapuusta. Pihahommien jälkeen juotiin päiväkaffet ja syötiin edellisenä iltana leipomani jännäkakku.

Vinkkinä leikkaamiseen: tämä kakku kannattaa suosiolla

leikata "ruusu kerrallaan" sillä muuten tulee hedelmäsalaattia.

Näistä omenaruusuista on ollut Facebookissa jotain meemiäkin, mutta kun näin Kodin kuvalehdessä juustokakkureseptin koin, että tähän haasteeseen oli vastattava. Näin retrospektiivisesti voisin sanoa, että tämä ei ole jälkiruoka jonka voi tehdä samana iltapäivänä varsinkaan jos päivällinenkin valmistuu uunissa. Tässä oli pientä säätöä useammassa työvaiheessa, mutta loppujen lopuksi pohjan kostuttamisella ja yön yli säilömällä niistä selvittiin. Jännäjälkkäristä tuli oikein hyvä päiväkahvikakku.

Jos joku muukin on suunnitellut höynähtävänsä omenaruusuihin niin oman kokemuksen perusteella en oikeastaan veitsellä leikaten onnistunut liian ohuita siivuja tekemään. Keittämällä pidempään olisin ehkä saanut paksummista siivuista helpommin käsiteltäviä, mutta loppujen lopuksi kun väkersin kääröt hyvissä ajoin ne ehtivät asettua muotoonsa ja pysyivät hyvin kasassa kun lopulta panin ne kakun päälle.

Kakku itsessään oli yllättävän raikas ja jotenkin aavistuksen jouluinen. Kahvipöydässä esitettiin toive uusintanäytöksestä joulun alla.

Inhalaattorin iloista ja päivitystä lenkkimeiningeistä

Lokakuu on himppasen armoton kuukausi aloittaa hengästymiseen tähtäävä liikunta ulkoilmassa. Valitettavasti se tästä vielä pahenee...

Toinen viikko menossa uusilla lenkkareilla. Otin käyttöön mainion oloisen Porin kaupungin julkaiseman juoksuohjelman, jota noudattamalla sohvaperunan pitäisi 11 viikon päästä juosta 10 kilometriä. Olen nyt puolitietoisesti ottanut sen ohjenuorakseni ja tietysti jo lipsunut siitä. Eilen kyllä oikeasti tuntui kun flunssa olisi ollut tulossa, eikä P. D. Jamesin SARS:illa mässäilevä kirjakaan rohkaissut testaamaan miten liikunta oloon vaikuttaisi.

Tänään käytiin poikaystävän kanssa hölköttelemässä tuttu reitti (siis käveltiin, sitten hölkättiin ja sitten pihisin) ja olo muuttui vallan filosofiseksi. Ei ole mikään sattuma, että juuri tänä syksynä päätin kohdata tämän(kin) projektin. Ainakin minulle liikuntaan liittyy kaikenlaisia peikkoja lähtien häpeäntunteistä päättyen silkkaan mukavuudenhaluun. Ja kaikkea siltä väliltä. 

Joillakin muilla elämänalueilla kilpaileminen vain itseään vastaan tuntuu toisinaan vähän kornilta. Alan nyt pikkuhiljaa älyämään että kukaan ei enää anna mulle numeroa liikasta ja että ylipäätään jonkinlainen skaala hyvästä ja huonosta liikkujasta on ihan vääristynyt. Kunto ja tekniikka voi kehittyä, mutta tälläkin rapakunnolla, jos säännöllisesti vain raahaan peffani ulos ja palaan hikisenä ja hengästyneenä takaisin, olen ihan hyvä liikkuja. 

Minä lenkin jälkeen.

Siitä inhalaattorista. Aloin parin kerran jälkeen hönkäisemään avaavaa ennen lenkille lähtöä ja kas, ei enää tuskaista verenmakua suussa! Oikeastihan kuntoni on vain kohentunut sellaista vauhtia, että hengästyttää vähemmän :P

Onko koira kotona?

Kokeilu Helmi Maalaiskoiran muutosta kaupunkiin päätettiin viimein hylätä. Vein pedin, kipon ja ruokapussin takaisin vanhempien luokse. Vähän haikeaahan tämä on. Sen muutaman kertaa mitä Helmi täällä oli, viikon kerrallaan, oli kyllä kauhean mukavaa. Koira todella tekee kodin. 

Tämä karvapallo ei siis loikoile sohvallamme enää ainakaan kämppiksen roolissa...

Ratkaisuun päädyttiin Helmin hermoja suojellaksemme. Tyyppi alkaa olla jo niin vanha ja kun ensimmäiseltä elinvuodelta on ilmeisesti vielä vähän rescuemeininkejä muistissa, että yksinolo uudessa kodissa alkoi käymään hieman rankaksi. Enkä toisaalta jaksa väkipakolla alkaa pitkällisesti kouluttamaankaan sitä pois eroahdistuksesta kun se vanhempien luona viihtyy kotona yksinkin aivan loistavasti. 

Koirankaipuu on kyllä kova. Pennunhankkimiskeskustelut ovat todella vaiheessa ja rehellisesti sanoen en itsekään suostuisi omaa koiraa hankkimaan ennen jonkinlaisia säännöllisiä palkkatuloja. Olenkin alkanut katsella Mustia hiukan sillä silmällä...

...mutta ehkä tämä hassu kuikelo vielä joskus.

Tämä saari keskellä Helsinkiä

Meri oli iltakävelyllä voimalla läsnä. Crusellinsillan vieressä oli valtava m/s Alppila purkamassa kivihiiltä. Ilma oli ensimmäistä kertaa purevalla tavalla kylmä ja hämärä teki maisemasta hiukan epätodellisen. Iso laiva ja nostokurjet olivat jonkinlaisella futuristisella tavalla romanttiset.

Jotenkin kännykkäkamera onnistui nappaamaan kuvaan kaikki värit. Keskiviikkoisia revontulia katsellessa ei valitettavasti ollut mitään tallennusvälinettä mukana. Kaikista keskustan valoista huolimatta revontulet näkyivät kirkkaina. En tiedä miten muilla, mutta koko taivaan peittänyt magneettinen myrsky sai minut tuntemaan oloni hyvin pieneksi ja avuttomaksi.

Veren maku suussa

Tänään menin juurikin sillä minimisuorituksella. Ajattelin etten viitsi kävellä vaan hölkkään koko matkan kun on jo niin myöhäkin. En uskalla pohtia sitä matkaa. Muutaman korttelin ehkä kiersin ja silti jouduin osan matkasta kävelemään. Nyt on olo kuin tonniviissatasen jälkeen paitsi että tämän sai tehdä pimeässä anonyymisti. 

Yritän ajatella rakentavasti. Jalkapohjia särkee (sääriä tai polvia ei, win!), on kuuma ja vieläkin hengästyttää. Tarkoittaa siis että jollei koneisto tiltannut ihan kokonaan niin kai se nyt jonkinlaisen käskyn sai kehittyä?

Tuparilahja. Riittääks lenkki vai pitääkö vielä imuroida?

Ehkä mun pitäisi unohtaa nyt kokonaan matkan ja ajat. Vedin semmoisen lenkin että nyt tuntuu vähän epämukavalta, siispä muutaman kerran päästä tarvitsen ehkä pidemmän lenkin että tuntuu yhtä kurjalta. Muutaman kerran päästä ehkä hölkkään koko matkan.

Kuinka liikutetaan liikkumatonta?

Jumpe kun voi olla erilaista mennä lenkille kunnollisilla lenkkareilla.

En ole erityisen liikunnallinen ihminen. Urheilu sanana aiheuttaa allergiaoireita. Yläasteella liikanmaikka totesi siskolleni että omituisemmin koko koulussa juoksee ainoastaan isosiskosi, eli minä. Ei ole varsinaisesti ollut intoa käyttää rahaa tai lahjatoivomuksia johonkin niin vastenmieliseen kuin lenkkikenkiin.

Mikä sitten muuttui? Ehkä ikä. 25. synttäreiden jälkeen on ikävästi kolkutellut mielessä, että tässä alkaa olla viimeiset vuodet jos haluaa tehdä elintapoihinsa remonttia kohtalaisen helposti. Lisäksi tällä nykyisellä kunnolla ihan oikeasti alkaa jossain vaiheessa tulla kremppoja. Tähän mennessä nuoruus on tasapainottanut tilannetta, kohta ei enää.

Ankeaa.

Keskustelut poikaystävän kanssa ovat vielä varsin vaiheessa mitä tulee osakuntien paritanssikerhoihin. Kokeilin huvikseni joku aika sitten jotain Hiit-kotijumppaa ja ällistyin miten monta vatsalihasta sain tehtyä. Sitten selkä alkoi valittaa. Googlailin vähän ja tajusin tekeväni "vatsalihasliikkeeni" jollain ihan muulla lihaksella välilevyjen kustannuksella. Kiitos ei, suvussa on jo ihan liikaa välilevytyräpotilaita.

Mieluiten suorittaisin liikuntani mahdollisimman vähällä säätämisellä ja suurella teholla. Nyt on sitten eteisessä aikas räikeät lenkkarit tyyliin maksimaalisella joustolla ja lättäjalkojen tuella.

Ne on mintunvihreät ja niihin verrattuna mun edellisten lenkkareiden

 jousto-ominaisuudet on kuin vanerilevyllä.

Eilen ne hankittiin, tänään käytiin koeajamassa. Strategiani on huijata itseäni mahdollisimman paljon. Haluan tehdä uloslähemisestä helppoa. Ei tarvitse mennä pitkälle, mutta vaatteet pitää vaihtaa ja ulos mennä. Todennäköisesti siinä vaiheessa homma maistuu jo vähän paremmin, mutta ei haittaa vaikkei maistuisikaan. Sitten kierretään vaikka kortteli.

Tässä on nyt alkamassa aika epätieteellinen koe siitä miten motivoidaan armoton laiskamato liikkumaan. Pysykää siis kuulolla! :)

Persikka kaunoinen

Eräs vakkariasia oikeastaan reissulla kuin reissulla on persikkamehu. Ainakin Keski- ja Etelä-Euroopassa kaupoissa omien havaintojeni perusteella ennemmin on kuin ei ole persikkamehua. Suomessa olen hakenut mutten löytänyt. 

Persikka ja minä sovimme yhteen. Se on miellyttävän pehmeä, pyöreä ja nukkainen. Olen melko varma, että jos olisin hedelmä, olisin persikka. Sitrushedelmät ovat hyviä, arvostan niiden kirpeyttä ja luonnetta, mutta olen muun muassa joutunut yhden käyttökerran jälkeen antamaan pois greippi-body butterin kun nahkani ja se reagoivat yhdessä kauhistuttavalla tavalla. Olen kuullut, että joidenkin ihmisten iho vain sattuu olemaan sellainen, että sitrustuoksut muuttuvat hyvin pahanhajuisiksi. Persikka ei ikinä pettäisi minua niin.

Pari viikkoa sitten tein löydön. Lidl, tuo kaksijakoisten tunteitteni kohde, on tuonut näköjään tämänkin palan Eurooppaa tänne pohjolaan! Olen ihan mehuvasikka (en esimerkiksi maitovasikka) ja juuri kun olin löytänyt käytännössä kalorittoman ja oikeasti hyvänmakuisen mehun, pomppasi hyllystä persikkanektari! Minun dieettini tässä kärsii, mutta makuhermoni kehräävät!

Älkäämme myöskään unohtako persikkamehun kenties hienointa käyttökohdetta, eli belliniä <3

Hyvien kemujen jälkeen

Perjantaina oli tuparit. Melkein puoli vuotta meni omasta muutosta ja poikaystävän saapumisesta kolme kuukautta. Voisi sanoa että jo oli aikakin. 

Ikkunalauta sai uusia asukkeja <3

Kemut meni erinomaisesti. Lauantaina aamulla heräilimme poikaystävän kanssa hissuksiin, syötiin kylmää pitsaa, ihailtiin kaikkia hienoja lahjoja joita saatiin ja minä huokailin poikaystävälle miten ihanat juhlat oli. Jotenkin kaikki meni juuri nappiin. Olen jo pidemmän aikaa halunnut kokeilla kamusten kanssa Ihmissusi-peliä ja väki innostui siitä tosi hyvin! Itse olen aivan toivoton nörtti ja tykkään pelailla sekä lautapelejä että videopelejä. Monesti bilemäiset bileet tuntuvat hiukan vaikeilta ja siksi oli erityisen hauskaa saada ihmiset innostumaan jostain sellaisesta, joka minusta on mukavaa.

Se on pöllö!

Tykkään myös tarjota hyvää syötävää ja tuntui että sekin onnistui! Tein edellisiltana gluteenittoman omenapiirakan ja feta-parsakaalipiirakan sekä rajoittaakseni gluteenin leviämistä leipomuksiin että säästääkseni omia hermojani. Tuparipäivänä tein mokkapaloja, jotka olivat menestys, poikaystävän kanssa pitsaa josta myös tykättiin kovasti ja jenkkityylistä omenapiirakkaa, josta ihmiset kai ihan tykkäsivät, mutta joka sitten jotenkin ei uponnut. Note to self, omenapiirakka ei näköjään ole riittävän sormiruokaa. Sain kuitenkin niin paljon kiitosta, että olen niiden varassa hyrissyt koko viikonlopun.

Summa summarum: on ihan uskomatonta miten tyytyväiseksi ihminen tulee onnistuneiden kutsujen järkkäämisestä.

Suomen suvi, Suomen talvi

Haussa ovat, töttöröö, kumisaappaat! Juoksentelin pitkin päivää kaikenlaisissa opiskelijan budjettiin sopivissa jalkineliikkeissä (toisin sanoen XXL:ssä ja Citymarketissa), mutta sopivia ei löytynyt. Joko jalka ei tykännyt tai silmä ei tykännyt.

Äärimmäinen pettymys oli, että kauan haaveilemani Nokian Hait (tiedän, kuljen kaukana perässä) eivät yksinkertaisesti ole lestiltään sopivat kaviolleni. XXL:ssä oli hiukan vinkeitä ja fiksun mallisia saappaita naurettavaan hintaan, mutta koot loppuivat juuri liian aikaisin. Hetken aikaa pohdin tekisinkö Tuhkimon sisaret ja leikkaisin pois joko kantapään tai varpaat niin ei tarvitsisi enää rämpiä pitkin kauppoja. Jätin asian vielä harkintaan.

Speksini eivät ole mitenkään mahdottomat: lättäjaloille sopivat, keskipituisilla varsilla varustetut räikeän keltaiset saappaat kokoa 39. Mahdollisesti isompikin niin villasukkakin mahtuu (en enää edes elättele toivoa että Helsingin talvessa voisi kulkea nahkakengillä). Värienkin suhteen voin keskustella, mutta mitä räikeämpi sen hauskempaa.

Tässä kuvassa olisi ollut saappaat jos ne olisin löytänyt.

On se kumma miten itsensä saa höynäytettyä

Ensimmäiset kaksista verhoista on nyt koko lailla valmiit. Toisten kanssa ollaan vielä kankaankatseluvaiheessa. Ei muuten uskoisi että hakusessa on vielä ne kokonaan valkeat verhot. Meillä ei ikkunoissa ole kaihtimia eikä rullaverhojakaan saa asennettua, joten valoa blokkaamassa on nyt karmean rumat mutta käytännölliset Ikean vuoriverhot. Tähän mennessä jos valkeissa kankaissa ei ole ollut typeriä kuvioita ne ovat olleet niin ohuita että pelkään vuoriverhojen kuultavan läpi. Futuristipoikaystäväni kuulemma ihan tykkää metallinhohtoisista (ja valoa, lämpöä ja kylmää heijastavista sekä hyvin teknisistä) vuoriverhoista. Hän kyllä on itsekin myöntänyt tarvitsevansa uudet rillit...

Vietin yhden vapaan arkipäivän mummoni luona ompelemassa. Ei kyllä tiedä panostaja tai sydänkirurgi mitään hermoja raastavasta työstä jos eivät ole kokeilleet tehdä suoraa ommelta suoriin verhoihin. Mummon mukaan ompeleesta tulee ihan helposti suora jos on mittaamisvaiheessa vain saanut käänteet lankasuoraan. NiinPÄ. Tosi hyvät niistä tuli, mutta siinä menikin sitten viisi tuntia. Ja ne kankaat oli jo kaupassa leikattu valmiiseen pituuteensa! 

Kuuletko kynsien raapivan liitutaulua? 
Viiden tunnin ompelemisen jälkeen kyllä kuulin.

Lopetellessamme mummo, vanha käsityöopettaja, totesi ettei hän ole ikinä näin tarkkaan mitannut minkään verhojen käänteitä, mutta että kyllä pojantyttären ensimmäiseen omaan kotiin pitää tulla hienot verhot. Olen tästä kauhean otettu mutta pelkään myös pahoin etten enää ikinä pysty kirskumatta ompelemaan verhoja muuten kuin lankasuoraan. Olen ihan varma että hermostoni vaurioitui toissapäivänä sillä tavalla.

Ikkunaan näitä iteroitiin pari tuntia. Poikaystävä kiittää.

Mun on epäilemättä turha enää tässä vaiheessa sanoa, että mä ihan oikeasti olen aika hutilus.

Peikko ja peippo

Kahden viikon intensiivikurssi Maunulassa alkaa olla lopuillaan. Huomenna on loppurutistus kun esitämme asukkaille konseptimme alueen kehittämiseksi. Omalla ryhmälläni aiheena on ollut nuoret ja muutamien sattumien kautta on tullut pohdiskeltua aika paljon muun muassa käpistelyä. Jokin minua sinne vetää.. Tämä kurssi on kumminkin se syy miksi on ollut radiohiljaisuutta. Joku nauroikin että meininki on ihan rippikoulua. Todella antoisaa, intensiivistä ja väsyttävää. Iltaisin olen ollut aivan nukkumisvalmis. Jotenkin kaikkein unisimmaksi itsensä saa kun aivot pääsee sauhuamaan ylikierroksille.

Opiskelujen alkaminen (alkaminen ja alkaminen, tein kesällä 20 noppaa) on tuonut takaisin vanhan tuttavan eli opintostressin. Tai kuten poikaystävälle valitin, peikko höpisee kaikkea turhaa. Tiedätte kyllä tyypin. Joku joka olan takana keksii aina kaikkein karmeimmat vaihtoehdot mitä ikinä tapahtuu ja joka panee epäilemään jok'ikistä liikettä jonka teet. Armas poikaystäväni tietenkin väänsi peikon peipoksi. Olisikohan se sitten peikon vihollinen? Aika epätasaiselta painilta se minusta kuulostaa. Joka tapauksessa liuta sähköpostiviestejä on nyt kääntänyt voimasuhteet ainakin tasapainoon, jollei ihan peipon hyväksi. Pidetään peipolle peukkuja, itse kukin!

Kuva: Toivo Toivanen & Tiina Toppila/ Wikimedia Commons/ Public Domain

Uusi koti, uudet riidat

Uusi asuinkumppani merkitsee varmaan väistämättä sitä, että löytää uusia kinastelemisen aiheita. Sitä vain ei ehkä ensimmäisenä ajattelisi päätyvänsä väittelemään omasta olemassaolostaan. Tiskivuoroista tappeleminen voisi olla tavallaan vähän iisimpää.

Poikaystäväni ei nyt varsinaisesti yritä väittää, ettei minua ole olemassa, mutta teoreettiselta fyysikolta nyt helposti päätyy kysymään aiheista, jotka ovat omiaan aiheuttamaan eksistentiaalisia kriisejä. Yleensä homma menee niin, että yleisuteliaana ihmisenä yritän saada poikaystävää selittämään minkä hemmetin takia Interstellarin Cooper vanhenee miten sattuu. Tämän jälkeen kinaamme ajan suhteellisesta luonteesta ja lopuksi (kuten nyt) kiukuttelen myöhään yöhön asti, että on ihan sama milloin menen nukkumaan jos aika on kumminkin suhteellista.

Vaihtoehtoisesti yritän saada otetta poikaystävän alaan, eli kvanttifysiikkaan (niinpä!), ja yritän saada tolkkua siihen että miten atomien partikkelit muka voi koostua jostain kaukana toisistaan sijaitsevista energiahippusista (poikaystävä ehkä löytäisi tästä virkkeestä aika paljon virheitä). Päädymme yleensä aika pian siihen vaiheeseen jossa kieltäydyn uskomasta että koostuisin  asioista, jotka koostuvat suurimmalti osin tyhjyydestä. Minähän olen varsin tukevasti ruumiillinen.

Joskohan hyvällä massalla varustettujen ihmisten 

olemassaoloa olisi myös vaikeampi kyseenalaistaa?

Tämä kaikki johtaa useampiin eri pohdintoihin. Ensinnäkin mietin että Otaniemessä ilmeisesti tarjotaan aika jänniä hallusinogeenejä. Toiseksi mietin että onko olemassa jotain vertaistukea eksistentiaalisista kriiseistä kärsiville teoreettisten fyysikoiden siipoille. Tosin jos Big Bang Theorya on uskominen niin vertaistukea voi olla hiukan harvakseltaan...

Vitamiineista e-aineisiin

Project Maman viimeisin postaus herätti minussa pohdintoja omasta suhteestani säilömiseen. Itsehän uskon vakaasti pakastamiseen ja mehunkeittoon. Omasta pakkasesta otetut mustikat tai mansikat huokuvat kaikkea mahdollista hyvää. Kaupassa myytävät pakastemarjapussit vaikuttavat jotenkin epäilyttäviltä. Kuitenkin teollisessa pakastamisessa menetetään varmasti osa marjan hyvistä vaikutuksista, eikö? Itse pakastettaessa sen oikein tuntee kuinka talvea vasten saan säilöön vitamiineja ja olen osa ikiaikaista säilömisen ketjua. 

Kun minä pakastan, teen sen luonnonmukaisesti lappamalla Pyrexin kauhalla mustikoita rasioihin. Martat neuvovat säilömään marjoja sokerin kanssa, jotta suurempi osa c-vitamiinista säilyisi pakastuksen yli, mutta sehän olisi huijaamista. Vain itse torilta poimitut ja omin pikku kätösin pakastetut marjat voivat täysipainoisesti ylläpitää ihmisen terveyttä.

Muun muassa porkkana on tärkeä ravintoaineiden lähde.

Juttelin mummoni kanssa säilömisestä. Hän kertoi että hänen lapsuudessaan omenat upotettiin puolukkasurvokseen, minkä vuoksi ne säilyivät jouluun asti. Siis bentsoehapossa. Jouluna iloisen punaiseksi värjäytyneet omenat olivat kuulemma hyviä. 

Sivumennen sanoen, muistaakseni Tokyokanissa myydään natriumglutamaattia jauheena. Poikaystävää uhkaa korkea verenpaine ja vaikka minä supermatalaverenpaineisena oikeastaan hyödynkin suolasta, pitäisi varmaan lähteä ostoksille...

Helmi ja minä kahvilla

Kävimme Helmi Kaupunkikoiran kanssa eilen tyttöjen kanssa Kahvila Siilissä. Koska multitaskaaminen yhden koiran, keskustelun ja ältsin mainion porkkanakakun kanssa vei näköjään 95% kapasiteetistani niin tilanteesta kärsivät ensimmäisenä kuvat.

Se kuva jossa oli kahvikuppikin menikin ihan blurriksi.

Helmi piileskeli siis tuolla pöydän alla ja kerjäsi satunnaisesti ystäviltäni koirannameja. Symppaan muuten kahviloita joissa saa viedä koiran sisälle asti. Voisin tietysti olla eri mieltä jos naapuripöydän alta kurkistelisi joku tanskandoggi. Helmin kanssa sen sijaan on helppoa reissata. Mennessä menimme kahdella ratikalla ja paluumatkalla ensin bussilla ja sitten ratikalla. Helmi oli kuin synnynnäinen helsinkiläinen. Kahvin jälkeen istuksimme vielä hetken aikaa nurmikolla ja Helmi sai paistatella neljän ihmisen täyden huomion kohteena. Paluumatka tuntui ehkä jo vähän pitkältä (ainakin minusta).

Helmi odottaa raitiovaunua.

Kotitalon nurkilla näimme jälleen pupun. Olen jo muutamaan kertaan nähnyt (arvattavasti saman pitkäkorvan) yhdessä pöpelikössä keskellä hiekkakenttää ja joka kerta havaitsen sen vasta kun se säikähtää ja säntää liikkeelle. Helmi on näköjään jo niin urbanisoitunut että sitä ei voisi vähempää kiinnostaa.

Jos ei tykkää siivota?

Eräs jo etukäteen pohtimani haaste on (yllärilylläri) siivoaminen. Minä ja poikaystäväni emme kumpikaan ole varsinaisesti innokkaita siivoajia, mutta toisaalta tykkään kyllä siististä kodista. Tämä on siis vaatinut suunnittelua.

Tärkein yksittäinen asia siivoamisessa on mielestäni ennakointi. Muuton jälkeen tavaroiden järjestäminen vei hyvin pitkään sen vuoksi, että halusin löytää kaikille tavaroille oman paikkansa. Osan kanssa odotin että poikaystävä saapui, jotta saatoimme yhdessä järkeillä järkevän paikan. Tavaroita onkin paljon helpompi raivata kun ei tarvitse kesken siivoamisen ryhtyä pohtimaan sille jatkosijoituspaikkaa.

Koska taloudessamme toinen on innokas kuplavesien kuluttaja ja toinen juo paljon kevytkolaa, kerääntyy kierrätyspulloja nopeasti. Kierrätyspaperien ja -kartonkienkaan kanssa ei jatkuvasti viitsisi juosta pihalla (vaikka täällä Jätkäsaaressa roskien vienti on tehty ehkä maailman kivuttomimmaksi). Poikaystävällä oli vanha Ikean expedit-hylly, joten näppäränä naisena käänsin sen kumolleen, ostin Ikeasta muutaman laatikon ja perustin eteiseen yhdistetyn kierrätyskeskuksen ja eteisen penkin. Tai eteiseen ja eteiseen, keittiötä se oikeastaan on...

Helmi Kaupunkikissa ei arvostanut perusteellista pesua...

Koska ostimme sen tiskikoneen ja kaappitila vähenee olen alkanut tosin kaivata kerroksen verran korkeampaa ja mahdollisesti leveydeltään yhtä koloa lyhyempää hyllyä. Saisin esimerkiksi Helmi Kaupunkikoiran muonat ja nuo kuplavedet piiloon. Projektina onkin nyt huudella Facebookin eri kierrätysryhmissä kuvauksen täyttävää hyllykköä. Uuden ostaminen tuntuisi hiukan turhalta...

Lisäksi: En vai pääse yli näistä aivastelevista siilivauvoista <3