Jos tiistaina kaikki tuntui menevän pieleen niin tänään teemana on olleet huonot aavistukset joiden sijaan onkin tapahtunut jotain onnekasta.
Tänään lähdettiin laivalla Eestiin viemään Muffea näyttelyyn. Pelkäsin jo tosissaan etten pääse ollenkaan kun menin syömään aamiaiseksi hiukan raa'an persimonin ja vatsa heittäytyi täysin mahdottomaksi. Viruin pari tuntia sängyn pohjalla kippurassa, missasin yhden luennon ja olin jo valmistautunut jäämään maihin kun äiti neuvoi ottamaan kunnon hömpsyn Unicumia. Olin jo aika epätoivoinen joten todella hörppäsin aika tujauksen Unicumia ja perään vettä. Hirveää ainetta, siis todellakin, mutta jotain taikavoimia siinä on sillä vajaan puolen tunnin päästä kramppaava vatsa oli enää muisto vain. Tunsin itseni uudestisyntyneeksi ja pääsin laivalle!
Muffe oli nyt ensimmäistä kertaa laivassa ja tällä laivayhtiöllä koira jätettiin yksin autoon autokannelle. Sinällään auto on Muffelle mukava ja turvallinen paikka mutta kyllä se pikku karvanaama oli aika vahvasti mielessä sen kaksi tuntia mitä se siellä yksin kökötti. Eniten jänskäsi mahdolliset traumat mutta kyllä paniikkioksujenkin siivoaminen kuumotti. Vielä mitä! Kun sitten pääsimme autolle meitä odotti 19kg tylsistynyttä ja hellyydenkipeää perroa, joka hyökkäsi heti halaamaan. (Musti todella halaa!)
Siellä satamassa oli jokin tullin ratsia ja pääsimme aika myöhään ajamaan kohti Pöltsamaata ja hotellia. Musti kökötti takakontissa takaikkunan edessä kuin tatti ja ihmetteli kaupungin valoja. Valitettavasti en saanut yhtäkään kunnon kuvaa :(
Lopulta olimme perillä niin myöhään että hotellin viereinen baari oli sulkenut keittiönsä ja nyt minä uhkasin kiskaista itkupotkuraivarit. En ollut syönyt juuri mitään sen pahan onnen persimonin ja Unicumin lisäksi ja se tuntui! Viereinen marketti oli kumminkin auki ja lähdin sinne etsimään syötävää. Haahuilin käytävillä ja löysin jonkin kanakolmioleivän, jossa uhkaavan moneen kertaan luki sana "piim". Olen laktoosivammainen ja tämänpäiväisen mahaepisodin jälkeen ei kyllä tehnyt mieli kokeilla päivän laktoosinsietokykyä.
Nappasin kumminkin kolmioleivän käteeni ja raahustin murheellisena pitkin marketin käytäviä kun nälkä kurni mahassa kunnes osuin valmisruokatiskin ääreen! Tiskin takana oli täti, joka ei osannut sanaakaan vieraita kieliä ja minäkin osaan eestiä tasan sen "piim"-sanan verran. Sen avulla kuitenkin sain joten kuten setvittyä että Kievin kotletissa ja paistetuissa perunoissa ei ollut maito ja kiittelin vuolaati tätiä, joka vastasi minulle leveällä ja hampaattomalla hymyllä. Löysin vielä persikkamehua (!) ja saatoin arvella selviäväni illasta.
Sujuu se syöminen sorminkin...
Pääsin hotellihuoneeseen ja ryhdyin jo syömään kylmää mutta ihanaa ja todella valkosipulista illallistani sormin kun ovelle koputettiin. Siellä olivat vanhempani, jotka olivat samasta kaupasta löytäneet kertakäyttöateriasetin (siis kaikkia välineitä 5, just loistavaa!) ja Muffe joka ihan häkeltyi siitä riemusta että löysi minut ihan sattumanvaraisesta hotellihuoneesta keskeltä Eestiä. Loppujen lopuksi ateria oli varsin täydellinen vaikkakin kylmä ja kohta pääsen nukkumaan!
...mutta aterimet on jo juhlaa!
Pitäisi ehkä ruveta pitämään laukussa jotain lusikkahaarukkamysteeriä.
Pöltsamaa kuittaa ja toivottaa hyvää yötä!
