Uusi koti, uudet riidat

Uusi asuinkumppani merkitsee varmaan väistämättä sitä, että löytää uusia kinastelemisen aiheita. Sitä vain ei ehkä ensimmäisenä ajattelisi päätyvänsä väittelemään omasta olemassaolostaan. Tiskivuoroista tappeleminen voisi olla tavallaan vähän iisimpää.

Poikaystäväni ei nyt varsinaisesti yritä väittää, ettei minua ole olemassa, mutta teoreettiselta fyysikolta nyt helposti päätyy kysymään aiheista, jotka ovat omiaan aiheuttamaan eksistentiaalisia kriisejä. Yleensä homma menee niin, että yleisuteliaana ihmisenä yritän saada poikaystävää selittämään minkä hemmetin takia Interstellarin Cooper vanhenee miten sattuu. Tämän jälkeen kinaamme ajan suhteellisesta luonteesta ja lopuksi (kuten nyt) kiukuttelen myöhään yöhön asti, että on ihan sama milloin menen nukkumaan jos aika on kumminkin suhteellista.

Vaihtoehtoisesti yritän saada otetta poikaystävän alaan, eli kvanttifysiikkaan (niinpä!), ja yritän saada tolkkua siihen että miten atomien partikkelit muka voi koostua jostain kaukana toisistaan sijaitsevista energiahippusista (poikaystävä ehkä löytäisi tästä virkkeestä aika paljon virheitä). Päädymme yleensä aika pian siihen vaiheeseen jossa kieltäydyn uskomasta että koostuisin  asioista, jotka koostuvat suurimmalti osin tyhjyydestä. Minähän olen varsin tukevasti ruumiillinen.

Joskohan hyvällä massalla varustettujen ihmisten 

olemassaoloa olisi myös vaikeampi kyseenalaistaa?

Tämä kaikki johtaa useampiin eri pohdintoihin. Ensinnäkin mietin että Otaniemessä ilmeisesti tarjotaan aika jänniä hallusinogeenejä. Toiseksi mietin että onko olemassa jotain vertaistukea eksistentiaalisista kriiseistä kärsiville teoreettisten fyysikoiden siipoille. Tosin jos Big Bang Theorya on uskominen niin vertaistukea voi olla hiukan harvakseltaan...

Vitamiineista e-aineisiin

Project Maman viimeisin postaus herätti minussa pohdintoja omasta suhteestani säilömiseen. Itsehän uskon vakaasti pakastamiseen ja mehunkeittoon. Omasta pakkasesta otetut mustikat tai mansikat huokuvat kaikkea mahdollista hyvää. Kaupassa myytävät pakastemarjapussit vaikuttavat jotenkin epäilyttäviltä. Kuitenkin teollisessa pakastamisessa menetetään varmasti osa marjan hyvistä vaikutuksista, eikö? Itse pakastettaessa sen oikein tuntee kuinka talvea vasten saan säilöön vitamiineja ja olen osa ikiaikaista säilömisen ketjua. 

Kun minä pakastan, teen sen luonnonmukaisesti lappamalla Pyrexin kauhalla mustikoita rasioihin. Martat neuvovat säilömään marjoja sokerin kanssa, jotta suurempi osa c-vitamiinista säilyisi pakastuksen yli, mutta sehän olisi huijaamista. Vain itse torilta poimitut ja omin pikku kätösin pakastetut marjat voivat täysipainoisesti ylläpitää ihmisen terveyttä.

Muun muassa porkkana on tärkeä ravintoaineiden lähde.

Juttelin mummoni kanssa säilömisestä. Hän kertoi että hänen lapsuudessaan omenat upotettiin puolukkasurvokseen, minkä vuoksi ne säilyivät jouluun asti. Siis bentsoehapossa. Jouluna iloisen punaiseksi värjäytyneet omenat olivat kuulemma hyviä. 

Sivumennen sanoen, muistaakseni Tokyokanissa myydään natriumglutamaattia jauheena. Poikaystävää uhkaa korkea verenpaine ja vaikka minä supermatalaverenpaineisena oikeastaan hyödynkin suolasta, pitäisi varmaan lähteä ostoksille...

Helmi ja minä kahvilla

Kävimme Helmi Kaupunkikoiran kanssa eilen tyttöjen kanssa Kahvila Siilissä. Koska multitaskaaminen yhden koiran, keskustelun ja ältsin mainion porkkanakakun kanssa vei näköjään 95% kapasiteetistani niin tilanteesta kärsivät ensimmäisenä kuvat.

Se kuva jossa oli kahvikuppikin menikin ihan blurriksi.

Helmi piileskeli siis tuolla pöydän alla ja kerjäsi satunnaisesti ystäviltäni koirannameja. Symppaan muuten kahviloita joissa saa viedä koiran sisälle asti. Voisin tietysti olla eri mieltä jos naapuripöydän alta kurkistelisi joku tanskandoggi. Helmin kanssa sen sijaan on helppoa reissata. Mennessä menimme kahdella ratikalla ja paluumatkalla ensin bussilla ja sitten ratikalla. Helmi oli kuin synnynnäinen helsinkiläinen. Kahvin jälkeen istuksimme vielä hetken aikaa nurmikolla ja Helmi sai paistatella neljän ihmisen täyden huomion kohteena. Paluumatka tuntui ehkä jo vähän pitkältä (ainakin minusta).

Helmi odottaa raitiovaunua.

Kotitalon nurkilla näimme jälleen pupun. Olen jo muutamaan kertaan nähnyt (arvattavasti saman pitkäkorvan) yhdessä pöpelikössä keskellä hiekkakenttää ja joka kerta havaitsen sen vasta kun se säikähtää ja säntää liikkeelle. Helmi on näköjään jo niin urbanisoitunut että sitä ei voisi vähempää kiinnostaa.

Jos ei tykkää siivota?

Eräs jo etukäteen pohtimani haaste on (yllärilylläri) siivoaminen. Minä ja poikaystäväni emme kumpikaan ole varsinaisesti innokkaita siivoajia, mutta toisaalta tykkään kyllä siististä kodista. Tämä on siis vaatinut suunnittelua.

Tärkein yksittäinen asia siivoamisessa on mielestäni ennakointi. Muuton jälkeen tavaroiden järjestäminen vei hyvin pitkään sen vuoksi, että halusin löytää kaikille tavaroille oman paikkansa. Osan kanssa odotin että poikaystävä saapui, jotta saatoimme yhdessä järkeillä järkevän paikan. Tavaroita onkin paljon helpompi raivata kun ei tarvitse kesken siivoamisen ryhtyä pohtimaan sille jatkosijoituspaikkaa.

Koska taloudessamme toinen on innokas kuplavesien kuluttaja ja toinen juo paljon kevytkolaa, kerääntyy kierrätyspulloja nopeasti. Kierrätyspaperien ja -kartonkienkaan kanssa ei jatkuvasti viitsisi juosta pihalla (vaikka täällä Jätkäsaaressa roskien vienti on tehty ehkä maailman kivuttomimmaksi). Poikaystävällä oli vanha Ikean expedit-hylly, joten näppäränä naisena käänsin sen kumolleen, ostin Ikeasta muutaman laatikon ja perustin eteiseen yhdistetyn kierrätyskeskuksen ja eteisen penkin. Tai eteiseen ja eteiseen, keittiötä se oikeastaan on...

Helmi Kaupunkikissa ei arvostanut perusteellista pesua...

Koska ostimme sen tiskikoneen ja kaappitila vähenee olen alkanut tosin kaivata kerroksen verran korkeampaa ja mahdollisesti leveydeltään yhtä koloa lyhyempää hyllyä. Saisin esimerkiksi Helmi Kaupunkikoiran muonat ja nuo kuplavedet piiloon. Projektina onkin nyt huudella Facebookin eri kierrätysryhmissä kuvauksen täyttävää hyllykköä. Uuden ostaminen tuntuisi hiukan turhalta...

Lisäksi: En vai pääse yli näistä aivastelevista siilivauvoista <3

Minä ja mänty

Tällä hetkellä vaikutan Saariselällä, poikaystävän perheen vuokramökillä. Olen tähän asti lähestynyt Lappia ennemmin talviurheilunäkökulmasta mutta pakko myöntää että hiihtokeskuskin on aika erilainen kesällä. Olen nähnyt aivan valtavasti poroja ja toistaiseksi onnistunut välttymään rakoilta!

Eilen valloitimme Kiilopään. Taktiikkana on pitkälti ollut se, että ensin minut on tankattu lakkamunkilla ja sen jälkeen tarpomisen keskellä poikaystävä on pitänyt huolta vesi- ja karkkitasapainosta. On muuten uskomatonta miten nopeasti 26-vuotiaan uhmakohtauksen saa torjuttua tunturin laella puolella litralla vettä ja kolmella karkilla! Loput karkit meni ihan maisemia katsellessa.

Löysin tunturin huipulta uuden idolini. Pitkälti puurajan yläpuolella, missä muuten eleli jotkut kivikkokasvit ja kiilopään koivut, oli minua hiukan lyhyempi mänty. Voin vain kuvitella koko prosessin: ensin joku onneton lintu on vienyt mäntyparan siemenen huipulle, siemen on katsellut ympärilleen ja kironnut ja lopulta todennut että "näillä mennään".

Ja tuonne minä kiipesin!

Kakku ja lautanen

Kakku luistelee lautasella leivinpaperi allaan? Tai jopa irtopohjavuoan pohjan kanssa? Juu ei! Tässä kuvasarja kakun keikauttamisesta tarjoiluastialle:

1. Ihan alkuun leikkaa leivinpaperista ympyrä ja jätä siihen "häntä". Lataa vuokaan mitä nyt meinasitkin.

2. Irroita vuoan reunat kun kakku on valmis. Ota lautanen esiin. Ota kakku vahvempaan käteesi (oikeakätinen oikeaan, vasenkätinen vasempaan, molempikätinen vetää pitkää tikkua) niin että häntä on sinusta poispäin. Ota toisella kädessä hännästä kiinni pohjan alta.

3. Vedä varovasti hännästi ensin hiukan varmistaaksesi että kakku pystyy liukumaan sujuvasti pohjan päältä. Aseta kakun ulompi reuna lautasta vasten kallistaen kakkua varovasti. Vedä pohja kakun alta pois ja vedä samanaikaisesti hännästä pohjan alta niin, että leivinpaperi keriytyy kakun alta pois samaa tahtia kuin pohjakin. Tämän joutuu tekemään aika reippaasti ja kerralla. Kannattaa harjoitella etukäteen mikäli taitoa tarvitsee vaikkapa juhliin.

Pläts! Kuvasta näkyy kuinka leivinpaperi sievästi liukuu alta pois.

Mustikkakakkuun sopii makunsa puolesta valkosuklaa vaikkapa koristeeksi. Näin tyyliin Australian Master Chiefissä kun joku kilpailija teki sikasiistit suklaakoristeet tummasta suklaasta suklaakirsikkakakkuihinsa ja ajattelin kokeilla samaa valkosuklaalla. Sulatin ensin valkosuklaan mikrossa, levitin sen leivinpaperille ohuelti, käärin rullalle ja panin kelmun sisässä pakastimeen. Kun otin sen ulos sieltä koristelua varten suklaa oli kivan kova ja avatessa se särkyi halutunlaisiksi lastuiksi MUTTA valkosuklaa näköjään ei vain kestä ihan tavallista huoneenlämpöä ainakaan temperoimattomana. Pitkällisen asettelun jälkeen kakku näytti tältä:

Helle ottaa voimille kakullakin. Onneksi päivänsankari tykkäsi. Pitää ensi kerralla kokeilla tummalla suklaalla ja vaikka harkita sitä temperoimista...

Elämää kesätenttien varjossa

Tänään illalla olisi (toivottavasti) kesän viimeinen tentti, sen jälkeen jonkin verran verkkokurssitöitä ja sitten viikoksi Lappiin tuntureille harhailemaan, mikäli kitarisat suo. Heinäkuun loppua väritti tentteihin lukeminen ja omituinen, pitkittynyt ja (ainakin omasta mielestäni) hivuttava on/off-nielutulehdus. Näiden ohella en ole ihan hirveästi ehtinyt esimerkiksi päivittää blogia. Kameraa kaivellessa löytyi kuitenkin jotain:

Löysin maailman pienimmän lakkasuon poikaystävän mökillä. Kypsiä lakkoja oli kokonaista yhdeksän kappaletta! Elämäni ensimmäiset itse poimitut lakat. Tämä on hiukan murheellista sillä lakanhimossani kaivoin itselleni kerran oman lakkasuonkin...

Kanttarelleja! Kyllä laulatti! Note to self: Katso taas Saariston lapset.

Lisäksi tein äidin mehutehtailun keskellä mustikkakakun synttärikahville. Sain hyvää kuvamateriaalia kakun liu'uttamisesta lautaselle, mutta siitä myöhemmin. 2nd note to self: valkosuklaalastut eivät pysy lastuina huoneenlämmössä. Kuvia siitäkin...