Asuin keväällä ensimmäistä kertaa pari kuukautta yksin. Jännitin sitä hiukan etukäteen mutta toisaalta myös odotin. Sinällään jännittämisen aihetta ei hirveästi ollut ja totaalisen mökkihöperyyden iskiessä olisin voinut hyvin karata lapsuudenkotiin.
Lopulta yksin oleminen tuntui jopa meditatiiviselta. Kodin laittaminen ja omien toimintatapojen kehittäminen oli erityisen mukavaa. En vajonnut mihinkään poikamiesnaisen boksiin keskelle tiskejä. Yksinäinen olo tuli siinä vaiheessa kun möllötin viikon neljän seinän sisällä kevätallergioiden höystämän flunssan kaatamana. Siitäkin selvittiin.
Olen saanut vahvistusta epäilylleni siitä, että jonkinlaiselta perustemperamentiltani taidan olla aika yksityisyydenkaipuinen ihminen, jolle kommuuni ei ole luontevin tapa asua. Tämän uskallan sanoa painolla, sillä kimppakämpät ja niiden ihmiset ovat aina olleet minulla parhaita mahdollisia.
Ehkä kyse on reviiritietoisuudesta? Äiti on aina nauranut kasvattaneensa minut koiraharrastuksestaan saamilla opeilla.
Asiaan täysin liittymätön kuvasarja Mustista:
"Yllätys!"
Olen vakuuttunut siitä, että Musti on puuttuva linkki
kädellisten ja koirien välillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti